Heinäkuun helteet ovat kerrankin sattuneet sopivasti heinäntekoajalle. Ei pilven riekalettakaan näy koko avarasta taivaan akkunasta, ja ainoastaan kevyt tuulenvire koettaa helpottaa peltosaroillaan hikoilevien isäntien ja renkien tukalaa oloa, jota edes hetteessä jäähdytetty kalja ei merkittävästi kohenna. Aati Söyrinki, kylällään paremmin Lukko-Aatina tunnettu torppari ja taitavaksi tunnustettu seppä niittää puolivälissä pitkää suopellon sarkaa. Viikate tekee pitkää kaarta ja joka vedolla heinää lakoaa laajalti. Pellavapaidan selkä on likomärkä ja tuuheista kulmakarvoista ja konkonenän päästä tippuu taajaan hikipisaroita. Hyväkuntoisellekin miehelle on tällainen helle liikaa, ja vaikka Aatin takomistouhussa rakentuneet lihakset vielä kenties jaksaisivatkin heilua rivakasti, on hänenkin pakko seisahtua pyyhkimään väkisin silmiin tunkevaa hikeä ja ottamaan kaljaryyppy vyöllä hölskyvästä leilistä. Lukko-Aati nostaa viikatteen pystyyn ja puhaltelee kuumaa ilmaa palkeistaan, mutta yhtä kuumaa on sisään vedettykin.

Aati on tällä isäntänsä suopalstalla yksin. Ei katsottu tarpeelliseksi laittaa hänen peräänsä haravamiestä, sillä sadetta ei varmasti tulisi ainakaan ennen huomista – niin paljon kuin rengit ja haravan varteen usitellut lapset sitä salassa ja väliin ääneenkin toivovat. Aati niittää tälle päivälle jo toista sarkaansa, sillä torpparilla pitää heinäpoudilla kiirettä. Kun on taksvärkkisarat niitetty ja talollisten rengitkin heittäytyvät viileimmäksi yöksi aittoihinsa pitkälleen, alkaa torpparilla vasta toinen savotta; omat niityt on vielä niitettävä, yleensä yötöinä tai huonoimmassa tapauksessa sadepäivinä, jos ei muu auta. Tänä suvena on heinäpouta kohdallaan, eikä näkyvissä ole ensimmäistäkään rokulipäivää tai -yötä sateen takia. Silkkaa paahdetta jo päiväkausia. Ei pilven repluakaan, ei kurillaankaan! Aati huokaisee, nostaa toisella kädellään paidan kulunutta helmustaa ja pyyhkii sillä hikeä naamastaan.

Kesken pyyhkimisen Aati kuulee vierestään äänen.
– Tätä sarkaa et, Aati, latoon saakka saattele.

Ääni kuulostaa oudon metalliselta, vaikka selvästi ihmiselle kuuluukin. Aati päästää irti paidastaan ja katsoo ympärilleen tyhjällä suopalstalla. Hyvin kevyesti heiluvat heinänkorret leppeässä kesätuulen henkäyksessä. Aatin niskaa puistattaa silti outo vilu.
– Kuka puhui? Aati kysyy epäillen joko korviensa tehneen helteessä tepposet tai sitten kylän poikien piileskelevän heinikossa koiruuksiaan hautomassa.
– Minähän se tässä kädessäsi haastelen, vastaa viikate raudanmakuisella äänellään Aatin kauhuksi.
– Mitähh perkelettä? Piruko sinut laittoi laulamaan?
– Ehei, ei Piru kuitenkaan. Kukapas se muukaan laittaisi viikatteensa puhelemaan kuin se viimeinen niittomies, Aati hyvä.

Samassa Aati huomaa, että joku puristaa hänen viikatettaan rystyset valkoisena. Nopeasti hän kääntyy katsomaan, kenelle tämä käsi oikein kuuluu. Heti käännyttyään Aati tajuaa, ettei hänen edessään seiso kukaan muu kuin itse Kuolema. Mustassa, repaleisessa ja kauhtuneessa takkipusakassaan, kuluneissa mustissa housuissaan ja – yllättävää kyllä – kiiltävän mustissa lapikkaissaan Kuolema tuijottaa Aatia pistävästi silmiin. Kuoleman kasvot ovat kalpean kuulaat, niin kuin jonkin aikaa vainajana olleella ihmisellä. Elottomien, kuopalle painuneiden silmien alla on vahvasti mustaa ja poskien ihon läpi kuultaa sinertäviä verisuonia. Kurttuun rutistuneiden huulien välissä on paria keltaista jäännöstä lukuunottamatta hampaaton suu. Aati jähmettyy niin, ettei älyä edes päästää irti viikatteesta, saati että saisi avoimeksi loksahtaneesta suustaan irrotetuksi mitään sanan tapaista.
– Tämä on minun viikatteeni, sanoo Kuolema kuivankälpeästi narisevalla äänellä. Aati, joka on eläessään nähnyt monenlaista, saa itsensä jollakin tavoin koottua ja nielaisee kuivaa kurkkuaan pari kertaa. Alussa kuiva kurkku vingahtaa oudosti, mutta Aati saa kuin saakin kielensä takaisin:
– Kyllä minä sen aamulla kotoani toin, itse tekemäni viikatteen, ettei sen puoleen kumminkaan tarvitse varkaaksi nimitellä.
– Laskehan irti vain. Et sinä, Aati, enää tätä niittyä niitä. Etkä erittäinkään minun viikatteellani, sanoo Kuolema tiukasti. Aatin luonto kovenee, hän suorastaan tulistuu.
– Jos vaikka lienetkin Tuonelassa isoista herraa, niin ei minua kyllä perättä tulla syyttelemään! Minä tunnen kyllä viikatteeni, kun itse olen siihen terän takonut ja varren veistänyt!
– Kyllä tämä on minun viikatteeni. Mihin lienet, heittiö, omasi jättänyt, tinkaa Kuolema ja puristaa viikatetta lujemmin. Aati ei ole mikään hentoinen mies, semminkään suututettuna. Hän puristaa viikatetta yhtä lailla ja koettaa kiskoa sen Kuoleman kädestä. Ei sovi aliarvioida Tuonelankaan niittomiehen voimia, vaikka tämä varreltaan näyttääkin enemmälti vanhalta ukkorahjukselta. Tasavahvasti Kuolema käy kiskomaan viikatetta omaan suuntaansa. Kova ähinä ja puhke kuuluu, kun Aati ja Kuolema kokevat saada viikatetta itselleen toistensa pihtien puristuksesta. Koetetaan siinä milloin kampittaa, milloin äkkiarvaamatta työntää kiistakumppania kumolleen, mutta kumpikaan ei pääse taistelossa niskan päälle. Eräänlaista tanssiakin alkaa muistuttaa tämä kahden kinastelijan kapulanveto vastaniitetyllä saralla – pelimanni vain viulua laskettamaan, niin tämähän kävisi jo elojuhlasta. Yhtäkkiä, kesken kiihkeimmän toran kuuluu saran päästä hätäinen huuto:
– Aati, perkele!

Heinämies ja Kuolema keskeyttävät nujuamisensa siksi hetkeksi, kun vilkaisevat äänen suuntaan. Puolijuoksua sarkaa etenee muutaman miehen joukko, joista yhdellä keikkuu viikate olallaan. Kuolema puristaa hampaansa irveen ja kivahtaa niiden välistä:
– Niitä sitten, mutta tämän saran niität minulle!

Kuolema pyöräyttää Aatiin vielä viimeisen kerran vauhtia ja päästää sitten irti viikatteesta. Aatin hien sumentamissa silmissä vilahtaa musta takkipusero hänen sinkoutuessaan vauhdilla pitkin suopeltoa. Vauhti on niin kova, etteivät ison miehen saappaat pysy vauhdissa mukana, vaan Aati sotkeutuu jalkoihinsa ja kaatuu suoraan vatsalleen. Paha vain, että viikate jää siinä rytinässä alimmaiseksi ja terä lävistää Lukko-Aatin tarkasti sydämen kohdalta.

Ensimmäisenä heinämiehen sortumispaikalle ehättää talon renki, entinen jätkä ja tunnettu korttimies Puhku-Sasu. Puhku-Sasulla on tapana tuhista nenäänsä ja etenkin nyt, juoksun jäljeltä hengästyneenä, on helppo arvata, mistä tämä on liikanimensä tienannut. Sasulla on olallaan melkoisen sorjan näköinen viikate, jonka hän nakkaa heinille Aatin lähelle.
– Siihen loppui Lukko-Aati.

Toisena kuolemantapausta tulee todistamaan saman talon toinen renki, edellistä laiskempi ja viinalle perso Oikos-Sakari. Tämä huutaa perässä vaikeasti hölköttelevälle miehelle:
– Turha enää juosta… Sitten hän kyykistyy katselemaan Aatin selästä pistävää viikatetta tarkemmin.
– Niin meni Aati. Kyllä se on mennyt suoraan sydämestä läpi.

Nyt ennättää paikalle viimeinenkin tulija, keskenkasvuisen näköinen, joskin jo miehen ikään ehtinyt Rampa-Arttu, jonka jalan ja käden poikasena sairastettu tauti on jättänyt ikuisesti kuivettuneeksi käppyräksi.
– Mitä Aatille kävi?
– Jaa-a… Näytti niin kuin olisi tanssinut ja sitten yhtäkkiä hyppäsi viikatteen terään.

Miehet katselevat sängessä makaavaa Aatia totisina. Sakari kääntää kuollutta kyljelleen ja koettaa kämmenselällään, tuntuuko hengitystä.

– Kyllä se on nyt vainaa, hän sanoo, kun hengityksen sijaan ruumiin suusta lirahtaa pieni verinoro heinän sekaan. Miehet katselevat Aatia, jonka kasvoille on jäänyt jonkinlainen hämmästynyt ilme, niin kuin hän olisi saanut juuri ennen äskettäistä poismenoaan tietää jonkin suuren, yllättävän salaisuuden. Puhku-Sasu tohisuttaa nokkaansa ja rapsuttelee niskaansa lakin alta eikä Rampa-Arttu saa silmiään irrotetuksi Aatin selästä irvokkaasti törröttävän viikatteen verisestä kärjestä. Kukaan ei näytä osaavan tehdä tahi sanoa mitään. Lopulta vähäpuheinen Oikos-Sakari sanailee hitaasti:
– Pitäisihän se tuo viikate vetää irti, ruma se on tuommoinen katsella.
Sasu sanoo patsaaksi jähmettyneelle Artulle:
– Menehän ja vie isännälle sanaa, että laittaa hevosen hakemaan vainajaa.

Arttu tointuu suurisilmäisestä tuijotuksestaan ja lähteekin puolijuoksua nilkuttamaan takaisin tulosuuntaansa. Muut tarttuvat toimeen ja kieräyttävät Aatin kyljelleen. Sasu tarttuu Aatin rinnassa törröttävään viikatteeseen ja kiskaisee. Terä on kivertynyt kylkiluiden väliin niin tiukasti, että Sasun täytyy työntää toisella jalalla kuollutta rinnasta, ennen kuin työkalu irtoaa maiskahtaen. Sakari kääntää kalmon soveliaampaan asentoon, selälleen ja taittaa tämän suuret, työtä nähneet kädet rinnan päälle. Hetken miehet katselevat aikaansaannostaan, mutta jokin siinä häiritsee; Aatin elottomista silmistä kuvastelee edelleen outo hämmästys.
– Kyllä siltä on silmät laitettava kiinni, arvelee Sasu. Hän pyyhkäisee sormiaan housunlahkeeseen ja painaa Aatin luomet alas. Helposti ne painuvatkin umpeen, kun ruumis on vielä näin tuore.
– Eiköhän se ole Aati katsellut katselemisensa täällä ajassa, Sasu arvelee ja miehet jäävät katselemaan, joko hevosta tuotaisiin. Raskas helle painaa miesten niskoja länkien lailla ja seisovassa ilmassa liikkuu vain paarmojen pörinää. Ketään ei näy vielä tulevan saran päässä.

Sakari tarttuu kuolleen epäilemättä tarpeetomaksi käyneeseen viikatteeseen. Hän pyyhkii enimpiä veriä vasta laonneeseen heinikkoon ja tarkastelee työkalua asiantuntijan ottein; katsoa killittää pitkin terää yhdellä silmällä, koittaa terävyyttä varovasti peukalollaan ja juoksuttaa kämmentään pitkin siron varren erinomaisen sileäksi veistettyä pintaa. Koitteleepa vielä viikatteen ominaisuuksia muutamalla rivakalla heilautuksella leikkaamattoman heinän juureen.
– Eläs! Niinhän tämä leikkaa kuin sulaa voita. Eri soma tällä olisi niittää nitkutella…
Puhku-Sasu nostaa mukanaan tuomansa viikatteen maasta ja vertailee sitä puhisevan toverinsa heiluttelemaan.
– Mistähän lienee Aati tuommoisen viikatteen saanut? Tämähän sillä vielä eilen oli, itsensä takoma, ja sen vielä ruualta lähtiessä jätti aitan seinälle.
– Eikö liene takoa kalkutellut uuden. Ja hyvänpä onkin takonut. Niin on ahne teräkin, että sen kun kävelet niittyyn ja vedät viikatetta perässä, niin siinä onkin jo valmis luoko, arvioi Oikos-Sakari ja katselee ihastuksissaan Aati-vainaan viimeiseksi jäänyttä työkalua.
– Eipä tuo mahtane Aati-vainaa pahastua, vaikka niitteleisin loppupäivän tällä viikatteella. Viepi sitten niiton jälkeen vaikka leskelle…
Sasu laajentelee sieraimiaan ja rytistelee nenäänsä ja päästelee pari pitkää puhallusta.
– Vähänpä tuo Aati näitä tantereita enää niitellee. Ja kyllä se on työkalu tehty työhön eikä kylmän miehen koristukseksi.

Ja näillä sanoilla toimeenpantiin Lukko-Aatin kenttäolosuhteissa tapahtuva perinnönjako – vaikkakin nyt jaettiin varsinaisesti vainajalle kuulumatonta tavaraa.

(35 vierailua, 1 vierailua tänään)
Palautteesi on tärkeää, sillä se auttaa tekijöitä kehittymään. Scheißea!Aivan hyvä! (+2 pistettä, 2 äänestä)

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *