ESIPUHE

Raapalekriitikko Harkimer Syväjää

Bunkkeri-eno on julkaissut raapaleita vuosituhannen vaihteesta alkaen, mutta hän on kehittänyt Flash fiction -ilmaisuaan viime vuosina edelleen tiiviimpään suuntaan. Tämäniltainen nanonovelli Polttava intohimo ylittää Ernest Hemingwayn kuuden sanan mittaisen Baby shoes -kertomuksen sanamäärän ainoastaan yhdellä sanalla.

Tähän kirjallisella kirurgintarkkuudella toteutettuun, useilla tavoilla yllättävään tarinaan on pakattu kokonainen vahvojen ja tummasävyisten mielikuvien kavalkadi, oikea painajaismaisten konnotaatioiden glissando. Neutronitähden lailla kondensoitunut tarina vaatii lukijaltaan hieman hoksottomia avautuakseen, se haastaa katsomaan itseään, kunnes sen kätketty, kielellisten kaksoismerkitysten varaan taidokkaasti rakenneltu koukku avautuu yllättävän, hätkähdyttävän orgastisen ahaa-elämyksen saattelemana.

Poltttava intohimo on viiltäviä kauhuelementtejä sisältävä, eksistentialistinen & psykologinen draama intohimosta, menetyksestä ja pakkomielteistä. Se herättelee kysymyksiä rakkauden pimeästä, tuhoavasta puolesta. Missä vaiheessa meihin niin syvälle kovakoodatut vietit, himo ja seksuaalisuus vääristyvät ilon, nautinnon ja uudenluomisen välineistä vahingollisiksi, jopa niin uhkaaviksi, että sivistetyn yhteiskuntamme on täytynyt luoda ja ylläpitää mitä mielikuvituksellisimpia pakkokeinoja sen hillitsemiseksi?

Usealla tasolla operoiva tarina heijastelee siis Sigmund Freudin kiisteltyjä teorioita kuolemanvietin (Thanatos) ja elämänvietin (Eros) yhteen kietoutumisesta (jungilaisessa syväpsykologiassa aihe kertautuu anima-arkkityyppiin liittyvissä komplekseissa) tuoreella ja ennennäkemättömän tiivistunnelmaisella tavalla. Temaattisesti Polttava intohimo asettuu operoimaan siis samoissa syvyyksissä kuin esimerkiksi Jean Cocteaun mestarillinen Orfeus.

Lukija ei voi välttyä miettimästä esitettyjen tapahtumien kätkettyjä motiiveja, draaman eri puolia; mikä manaa miehet femme fatalen, raivottaren, kohtalokkaan rakastajattaren orjaksi kerta toisensa jälkeen? Mikä pahuudellinen voima muuttaa äidillisyyden petomaisuudeksi – vai luoko epätoivoinen kosija itse omat demoninsa yksipuolisessa lemmenprosessissa suorittamansa emaskulaation, tahdostaan sekä itsemääräämisoikeudestaan luopumisen kautta?

Ensi kertaa lukiessani Polttavan intohimon, huvituin ajatuksesta, että Bunkkeri-eno ei juurikaan valitse aiheitaan trendikkyyden mukaan. Tarina toki toistuu kaikissa kulttuuripiireissä läpi maailmanhistorian, myyteistä moderniin elokuvaan, mutta tätä nykyä se on pannassa, passe ja förbi. Ehkä femme fatale -hahmot ovat käyneet hieman epämukaviksi feministisen eetoksen vahvistuessa ja saavutettua nykypäivän hegemoninen, ubiikki taso länsimaissa ja varsinkin kulttuuriväen keskuudessa. Naisellista seksuaalisuuttaan aseena käyttävän Sinisen enkelin tai Double Indemnityn petollisten syöjättärien sijaan miesten kohtaloksi kelpaa paremmin voimaantuva uhri, Kill Billin Morsian. Ja olisihan sivumennen sanoen ikävää myöntää, että naisilla oli kuin olikin voimaa ja valtaa jo ennen Yhdistys 9:ää, rintaliivien polttamista ja e-pilleriä.

Ex-vaimoni Pinja esimerkiksi ei voinut sietää film noir -uudelleenfilmatisointeja, vaan piti niitä ”historiallisesti epäuskottavina” koska ”jokainen kapinoiva tai muuten vahva nainen olisi heivattu pakkohoitoon tai lobotomiaan hysteerikkona”. Historiankirjoituksen sovinistisia vääristelyjä jälkioikaisemaan Pinja mm. masinoi vaatimattomasti vastakaikua saavuttaneen kampanjan, jonka päämääränä oli muuttaa runebergintortun nimi Ellen Svinhufvudin kakun kaltaisesti sisältämään suurmiehen vaimon etunimi tahallisten väärinkäsitysten lopettamiseksi. Fredrika Runebergin leivoksia myytiin tietojeni mukaan ainoastaan Lahden kaupunginteatterin kanttiinissa, ja sielläkin vain helmikuussa 2003. Samana vuonna ex-vaimoni osoitti omalla teatterin pikkujoulukäyttäytymisellään, että naiset ovat aivan yhtä kykeneviä petokseen kuin häntäheikeiksi julkisesti tuomitut miehet ja mikä pahinta, Fredrika Runeberg mitä todennäköisimmin oli varastanut kuuluisien leivosten reseptin porvoolaisen kondiittorilta Lars Asteniukselta. Petoksia, valheita, kerros toisensa päällä.

 

Mutta kun palasin Polttavan intohimon pariin tätä esipuhetta valmistellessani, hätkähdin – teoshan jättää sukupuoliroolit avoimeksi. Tunsin itseni hölmöksi tulkittuani tarinaa ainoastaan omasta, niin kovin kapeaksi osoittautuneesta, heteronormatiivisesta ja pinttyneen patriarkaalisesta todellisuustunnelistani käsin. Olin kääntänyt ensi kertaa tulkintaa muodostaessani pääsymbolin eli tulielementin polaarisuuden ja assosioinut sitten loogisesti sieluni silmin teutonisen myytin petolliset vedenneidot Lorelait ja muistanut slaavilaiset Rusalkat toismaailmallista valoa ihollaan siinä Witold Pruszkowskin kylmäävässä maalauksessa. Mutta Polttava intohimo oli johtanut minut tietoisesti harhaan yhtäaikaisesti irtisanoutumalla & rikkomalla ja myötäilemällä näitä traditiota. Kuinka ärsyttävän nerokas petos! En ollut kyennyt näkemään kykenemättömyyttäni nähdä, mutta Polttava intohimo artikuloi näkemiseni rajat minulle. D.H. Lawrencen ”real unkown” ja Donald Rumsfeldin ehkäpä juuri häntä mukaillen vuoden 2002 mystisimmässä poliittisessa puheessa muotoileman tiedon ja tietämättömyyden triadin nokka, ”unknown unknown” (kaksi muuta kolmion kärkeä olivat siis ”known known” & ”known unknown”) avautui minulle pirullisen henkilökohtaisesti.

Sitähän taide parhaimmillaan tekee – määrittelee, antaa muotoa ja ilmaisun kätketylle, näkymättömälle, mutta näkyväksi pyrkivälle, näkyväksi tarkoitetulle. Taide kurottaa pimeään, hapuilee kaikilta muilta keinoilta kätkeytyneiden – tai kätkettyjen – hahmojen rajoja ja välittää löytönsä yksilölle ja yksilön kautta kanavoiden kulttuurille, joka on käytäntöä ohjaava tulkinta siitä mitä todellisuus on. Ilman taidetta todellisuuksistamme sulkeutuu ulos ja jää puuttumaan kaikista vitaalein osa, määrittämätön, ilmentymätön, jatkuvasti muuntuva ydintila, tai kannatteleva eetterimatriisi muutosvoimaisine hahmoineen. Todellisuutemme kuolevat, maailmamme muuttuvat konemaisiksi, ilottomiksi, itseään katkeriin romahduksiinsa asti monistaen toistaviksi, yksinäisiksi vankiloiksi.

Näen nyt, tämän uuden tietämättömyyteni reunattomuuden kokemuksen valossa; olin väärässä. Myönnän sen julkisesti. Jos luet tätä, niin Pinja, kultani, tule takas.

Toivottavasti tekin, rakkaat lukijat, tulette huomaamaan, että nämä seitsemän sanaa resonoivat määräänsä useammilla tasoilla. Ja merkityksistäkin viis – Polttava intohimo on ensisijaisesti mukaansatempaava tarina, joka onnistuu saavuttamaan ja ylläpitämään yhtäaikaisesti sekä vakavan & piinaavan sävyn että viihdyttävän, yllättävän, ehkä jopa omalla pikimustalla tavallaan humoristisen essenssin. Siihen harva pystyy edes sadallatuhannella sanalla.

Antoisaa lukuiltaa.

Harkimer Syväjää (s. 1977) on lahtelainen runoilija, kriitikko ja toimittaja. Häneltä on ilmestynyt runokokoelmat Meta vittua (2010) ja Hannibalin karannut sotanorsu (2014).


Polttava intohimo

– Rakkaani tuli takas! hihkui palovammaosaston ainoa leposidepotilas.

 


(56 vierailua, 1 vierailua tänään)
Palautteesi on tärkeää, sillä se auttaa tekijöitä kehittymään. Scheißea!Aivan hyvä! (+3 pistettä, 3 äänestä)

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *