Tämä on tositapahtumiin perustuva tuplatarina siitä, miten yksi teini-ikäinen poika voi runkkaamalla kääntää kokonaisen mantereen ja satojen kansojen historian suunnan, sekä siitä miten toinen teini-ikäinen poika onnistuu lähtemään parin tunnin kalareissulle ja kiertämään vahingossa koko planeetan.

Luku I: Pedron jouluyö

Peränpitäjä-Pedron suu täyttyi kesken lauseen syljellä. Hän hyökkäsi reelinkiin kiinni ja antoi ylen alla vellovaan mustaan veteen. Suurin osa kaaresta jäi lyhyeksi ja piirsi alkoholille ja vatsahapoille haisevan raidan Marigalanten eli Likaisen Marian kylkeen. Voi helvetin helvetti. Tähdet, musta ulappa, kuun kahdentunut, heiluva silta, aivan kaikki pyöri Pedron silmissä.
– Kuule, poika, kaima, ota sä ruori nyt vähäksi aikaa, mun on pakko, pakko, pistää hetkeksi unelle, Pedro änkytti ainoalle paikalla olleelle kollegalleen. Kaitaluinen nuorimies, vasta pojankloppi oikeastaan, vastusteli:
– Enhän mä… mutta Pedro kipusi jo rappuja alas peräkorokkeelta ja katosi näkyvistä. ”Enhän mä osaa ohjata… Ja Amiraali on nimenomaisesti kieltänyt muita kuin perämiestä koskemasta ruoriin. Luulisi, että se olisi sen jo vuodessa oppinut.”

Yksin jätetty messipoika Pedro oli vain hetkeä aiemmin hakenut uuden pullon kokasta ja käynyt samalla läpi koko aluksen. Hän tiesi, ettei ketään muita ollut hereillä. Koko miehistö oli – vahdissa tai ei – vetänyt päät täyteen joulujuhlissa ja sammunut yksitellen kuin kynttilät, Amiraali jo yhdeltätoista. Tässä sitä ollaan, pahainen laivapoika lippulaivan ruorissa, keskellä yötä, tuntemattomilla Intioiden vesillä, kauempana koto-Andalusiasta kuin kukaan tunnettu merimies koskaan aiemmin historiassa. Voihan paska, Pedro totesi, otti huikan viinipullosta ja alkoi nauraa. Elämä, se tosiaan oli ihmeellistä.

Päivän kuumuuden jälkeen yön maltillisempi lämpö tuntui miellyttävältä iholla. Oli harvinaisen tyyntä, vain virrat kuljettivat Marigalantea. Pedro tuijotteli tähtiä ja kuun kimaltelevaa tietä merenpinnalla, lempeät mainingit keinuttivat laivaa rauhallisesti. Mieli kertaili edellisviikkojen ja kuukausien ihmeitä; loppumatonta ulappaa, kauniita saaria, ja outoja, alastomia kansoja. Alastomia intiaanityttöjä. Sitten Espanjan tummasilmäiset chicat väläyttivät vastustamattomia hymyjään muistojen välistä. Pedron housuissa alkoi tuntua miellyttävää lämpöä ja pakotusta. Käsi sujahti housuihin…

Äkkiä Pedro tempaistiin mielihyvän syvyyksistä ja vatsaan tarttui kylmä koura – laivan peräsin osui kiveen. Sitten köli kiljaisi.

Pedro koetti herätellä hyttikannelle sammunutta miestä mutta turhaan. Humalastaan kuin taikaiskusta selvinneenä Pedro laskeutui kiireesti kannelle, huutaen ja kiljuen niin lujaa kuin keuhkoista lähti. Pedro potki ja ravisteli jokaista kuorsaavaa raatoa, laskeutui pieneen skanssiin ja kiljui sielläkin täyttä kurkkua. Lopulta pari Juania heräsi ja kun he vihdoin tajusivat tilanteen vakavuuden, herättivät he väkivalloin muuta miehistöä sekä hytissään horrostaneen Amiraalin.

Sen jälkeen laivalla alkoi olla kuhinaa. Paikkansa aiemmin hylännyt peränpitäjä-Pedro ja useita muita hyppäsi soutuveneeseen. Puolialaston Amiraali huusi romminpolttamalla äänellä niitä kuljettamaan ankkurin ulos ja kiinnittämään sen laivan perään. Venemiehet kuitenkin, luullessaan laivan uppoavan, lähtivätkin soutamaan kohti noin puolen meripeninkulman päässä näkyviä, toisen samaan retkikuntaan kuuluvan karavelin valoja.

Niña ei kuitenkaan ottanut kännisiä karkulaisia vastaan, vaan lähetti heidät ja oman soutuveneensä takaisin Likaiselle Marialle apuun. Mitään ei ollut enää tehtävissä, Likainen Maria kallistui, sen saumat aukenivat ja vettä tulvi sisään. Humalaisesta paniikista huolimatta Amiraali ja koko muukin miehistö onnistuivat pelastautumaan Niñalle.

Pedro pysytteli peräkorokkeen seinän varjossa, tuijotti kansilankkuja hartiat lysyssä, alahuultaan purren ja varoi päästämästä ääntäkään. Kukaan muukaan ei puhunut, ei sanaakaan. Hyttikannella Amiraali tuumi hetken tilannetta Niñan kapteenin Vicentin kanssa, otti pitkän huikan pullosta, röyhtäisi, kaiveli persettään ja määräsi laskemaan ankkurin. Kaikki olivat yhä sen verran huonossa kuosissa, että pelastustoimiin ryhtymisestä seuraisi todennäköisesti vain vainajia. Amiraalin päätöksellä käytiin yöpuulle.

Sinä yönä kahden laivan miehistö kuorsasi kylki kyljessä ahtaalla kannella, mutta Pedro ei nukkunut silmäystäkään. ”Voi pyhä paska mikä tilanne, Marigalante on mennyttä, ja kun se Pinzón äpärä vielä meni varastamaan Pintan, mut varmasti ruoskitaan hengiltä kun Amiraali herää. Oi pyhä, rakas Jumalan äiti, lähetä varjeluksesi, lähetä ihme, pyyhi Amiraalin ja Pedro Alonso Niñon muisti viime yöltä niin ettei kukaan tiedä mun ohjanneen laivaa. Jos tämän suot, niin lupaan etten enää koskaan, ikinä eläessäni koske viiniin. Enkä rommiin. Enkä itsesaastuta!”

Joulupäivän 1492 jälkeisen keskiviikkoaamun krapula oli Valtamerten Suuramiraali Kristoffer Kolumbuksen elämän rankimpia. Hän kömpi ylös vieraalta pediltä, piteli hetken päätään ja kupisi sitten hytistä kannelle heittääkseen vettä. Yön muistikuvat palasivat pätkittäin. Heh, mitä urpoilua. Diego, se rietas maalari, pukeutua nyt naiseksi sillä tavalla. Kaikki taiteilijat ovat totisesti sekaisin! Siinä lorotellessaan laidan yli Amiraalin vetistävät silmät tarkentuivat tähän maailmaan. Aamupäivän polttavassa valossa hän näki näyn, joka oli kuin pahimmasta viinin ja rommin saastuttamasta unesta, näyn, joka värjäsi siinä samassa viimeisetkin punaiset suortuvat hänen päässään yhtä vitivalkoisiksi kuin kaikki muutkin. Voi pyhä Jumalan äiti! Marigalante!

Retkikunnan lippulaiva makasi kallellaan läheisellä särkällä, surullisena ja isomastoa vailla. Valtava raivo täytti Amiraalin ääriään myöten kunnes se purkautui kurkusta ulos pitkänä, eläimellisenä karjaisuna: – Tuokaa eteeni Pedro Alonso Niño!

Kaksi Ninan matruusia tarttui perämies-Pedroa käsistä ja lähti retuuttamaan miestä kannen yli turpean ja punakasvoisen Amiraalin luo. Isomaston juurella lymyillyt laivapoika Pedro koetti muuttua näkymättömäksi, lakata olemasta, mutta raahattavan Pedron katse osui lymyilevän Pedron katseeseen ja pisti kuin miekka. ”Asia on selvä, tietysti ne muistavat, että mä olin ruorissa, tietysti ne tietävät että mä upotin Marigalanten.” Pedron sulkijalihas tuntui pettävän. Mutta juuri sillä hetkellä auringossa kimaltelevalta turkoosilta mereltä saapui Neitsyt Marian lähettämä ihme! Läheiseltä rannalta lähestyi joukko kanootteja.

Väliepilogi

Arawakkien avustuksella Likaisen Marian, tai kuten me jälkipolvet tunnemme aluksen La Santa María de la Inmaculada Concepciónin lasti kuljetettiin turvaan rannalle, joka sijaitsee nykyisen Haitin pohjoisrannikolla. Kuultuaan alueen päällikkö Guacanagaríxilta, että lähistöllä saattoi olla kultaa, Kolumbus sai suurta lohtua hänelle sattuneesta onnettomuudesta ja piti sitä Jumalan sallimuksena. Kolumbus rakennutti paikalle pienen linnoituksen, joka varusteltiin haaksirikkoutuneen laivan lastilla ja puutavaralla. 32 miestä jätettiin La Navidadiksi nimettyyn linnoitukseen. Tällä tavalla pahainen, aivan tavallinen 13-kesäinen andalusialainen messipoika Pedro de Terreros tuli aloittaneeksi Amerikan mantereen eurooppalaisen asuttamisen.

Inkkarit joutaa roudaamaan koska darra.
Inkkarit joutaa roudaamaan koska darra.

Kolumbus päätti jatkaa matkaa Ninalla tammikuun alussa. Kun soutuvene työnnettiin La Navidadin rannasta vesille, kyytiin hypännyt messipoika Pedro tuijotteli pienenevää linnoitusta ja Karibianmeren turkoosia vettä aavistamatta lainkaan, mitä oli saattanut alkuun.

18 vuotta myöhemmin, planeetan toisella laidalla, toinen aivan tavallinen 13-kesäinen poika työnsi veneen vesille aavistamatta yhtään sen enempää, mitä tuleman piti. Se kaikki alkoi aivan tavallisena aamuna, eräällä Malaijien saaristoon kuuluvalla tavallisella saarella. Poika meloi aivan tavallista kanoottiaan aivan arkisena aikeenaan käydä pieni lenkki lähivesillä. Aurinko oli jo nousemassa, eikä poika viitsinyt käydä hyvästelemässä perhettään sen suuremmin menoin, hän kävisi vain hakemassa lyhyen matkan päästä riutanreunalta illallistarpeisiin kalaa. Poika arveli olevansa takaisin jo iltapäivällä…

Luku II: Musta-Henrin kalareissu

Primus circumdedisti me

Eräänä arkisena, aurinkoisena päivänä noin vuoden 1510 tienoilla eräs tummahipiäinen nuori jannu oli kalastelemassa kotovesillään jossain Malaijien saaristossa Kaakkois-Aasiassa. Kalaretki päättyi ikävästi kun orjakauppiaat äkkäsivät kanootin ja sieppasivat pojan.

Epäonninen kalamies kuljetettiin kauas kotosaaren pienestä kylästä, vilkkaaseen Malakkan kaupunkiin. Siellä valloitushommissa pyörinyt portugalilainen merenkävijä ja sotilas osti kalamiehen itselleen orjaksi.

Entinen kalamies, nykyinen orja sai uudelta omistajaltaan kristillisen nimen Henrique (de Malaca) ja ihon pigmenttinsä vuoksi hieman myöhemmin kutsumanimen ”Musta-Henri”. Pian Musta-Henri seilasi isäntänsä mukana Eurooppaan.

Isäntä oli nimeltään Fernão de Magalhães. Aikakaudelle tyypillisten uskomattomien sekoilujen ja sotimisten ja syyttelyiden seurauksena kävi niin, että kapteeniksi asti kohonnut Magalhães hylkäsi synnyinmaansa Portugalin ja vannoi valan Espanjan teinikuninkaalle. Miehet tekivät salaisen sopimuksen ja löivät nyrkit yhteen huudahtaen: ”Plus Ultra”. Se oli teinikuninkaan (ja myöhemmin Espanjan) motto, jolla ei ole Musta-Henrin tarinan kannalta suoranaisesti mitään tekemistä, mutta se kuulostaa tosi siistiltä. Plus Ultra!

Espanjan kuninkaan siunauksella ja rahoituksella Magalhães nosti viiden pienen, surkean purtilon purjeet ja jätti taakseen eteläespanjalaisen Sanlúcar de Barramedan kalasataman syksyllä 1519. Lippulaiva Trinidadin kannelta Musta-Henri katseli Atlantin aaltoja toistamiseen ja mietti tykönään, että mitähän nämä vatipäiset valkoiset miehet tällä kertaa suunnittelivat.

Musta-Henri kelailee jossain Atlantilla, että olisi ehkä pitänyt vetää aamupalaksi pari munaa, eikä lähteä kalaan silloin 1510 heinäkuussa.
Musta-Henri kelailee jossain Atlantilla, että olisi ehkä pitänyt vetää aamupalaksi pari munaa, eikä lähteä kalaan silloin 1510 heinäkuussa.

Motiivi: mässyt. Tarkemmin sanottuna muskottipähkinät ja muut mausteet. Espanjalaiset ja portugalilaiset murhailivat toisiaan kinastellessaan kiihkeästi Maustesaarten (Indonesian Molukkien) hallinnasta. Kohtalon suurten arpajaisten ja mm. erään paavin sopimusteknisten mokailujen ja arabikauppiaiden ahneuden vuoksi oli Magalhãesin ”Molukkien Armadan” missio löytää laivareitti lännen kautta saarille. Musta-Henri oli otettu mukaan muiden tehtäviensä ohella tulkiksi, sillä hän osasi malaijin kieltä.

Portugalilaisten murharyhmän väistettyään, Atlantin ylitettyään ja Etelä-Amerikan rannikon talven myrskyistä, kapinasta, siitä seuranneista teloituksista ja yhden laivan karkuruudesta ja toisen haaksirikosta ja muista vastoinkäymisistä selvittyään retkikunta löysi viimein reitin Amerikan mantereen ja Tulimaan välisen, tuulisen ja sumuisen sekä kaikin puolin ikävän salmen läpi. Molukkien Armada saavutti uuden valtameren itärannikon ensimmäisinä eurooppalaisina purjehtijoina ja Musta-Henri ensimmäisenä malaijisaarelaisena kalastajana marraskuun 1520 lopussa, matkattuaan yli vuoden päivät Espanjasta ja tasan vuosikymmenen Malakkasta.

Rankan salmenylityksen ja kahden laivan menetyksen lähes lannistama kapteeni Magalhães purskahti itkuun katsellessaan ilta-auringossa kimaltelevaa rauhallista aavaa. Musta-Henri kysyi Magalhãesilta:
– Joko me ollaan kohta perillä?
– Kolmen päivän perästä, vanha kuoma, ehkä neljän.

Magalhães antoi uudelle merialueelle nimen Tyynimeri. Ja, kuten nykyään tiedämme, Tyynimeri on vähän perhanan paljon isompi kuin mitä 1500-luvun alussa mutuiltiin.

Tuntematon ulappa osoittautui päättymättömäksi. 98 päivän yhtäjaksoisen purjehduksen jälkeen miehistöä vitutti jo ankarasti. He kokkailivat sahanpurusta ja rotista ruokaa, mutta moni kuoli silti nälkään ja keripukkiin. Ei ollut hirveän kivaa kellään. Kapina kyti. Kuihtuva Musta-Henri oli niitä armadan harvoja, joille osa eteläisen tähtitaivaan muodostelmista oli tuttuja. Kohta olisin esi-isien luona, hän mietti nälissään.

Kolmen ja puolen kuukauden Tyynenmeren-koettelemuksen jälkeen retkikunta päätyi kuin ihmeen kaupalla Guamin saarille. Hyvä ruoka ja parempi mieli. Jatkettiin Filippiineille, johon ei ollutkaan enää kovin pitkä matka. Ja vielä länteen, kunnes saavuttiin Limasawan saaren lähivesille.

Eräänä päivänä vastaan tuli kanootteja. Musta-Henri huikkasi kulkijoille morot Trinidadin kannelta ja kaikkien yllätykseksi venemiehet ymmärsivät joka sanan. Musta-Henri oli kuullut viimeksi omaa kieltään yli vuosikymmen aiemmin, miltä se on mahtanut tuntua!

Arkinen kalareissu oli venynyt niin, että pian Musta-Henristä tuli historian tiettävästi ensimmäinen ihminen joka oli kiertänyt koko planeetan ja tullut takaisin kotiseudulleen. Eikä hänellä ollut ollut siihen oikeastaan mitään sanomista.

Epilogi

Magalhães oppii kantapään kautta, että ei ole paras idea haastaa 49 miehellä 1500 soturia ilman tykistön suojatulta.
Magalhães oppii kantapään kautta, että ei ole paras idea haastaa 49 miehellä 1500 soturia ilman tykistön suojatulta.

Aikakaudelle tyypillisen uskomattomien sekoilujen ja sotimisen tapaa kunnioittaen Magalhães hyökkäsi Mactan saarella 49 miehen kanssa kokonaisen armeijan kimppuun. 1 500 tatuoitua, turbaanipäistä soturia päällikkö Lapu-Lapun johdolla nuijivat ja seivästävät kenraalikapteeni Magalhãesin kuoliaaksi. Lapu-Lapu ei sen sijaan kuollut koskaan vaan muuttui myöhemmin kiveksi vartioidakseen Mactan meriä ikuisesti. Lapu-Lapusta tehtiin elokuva 481 vuotta myöhemmin. Se sai vaivaiset 5,9 pistettä Internet Movie Databasen käyttäjäarvosteluissa, mutta nimiosan esittäjästä tuli silti Filippiinien senaattori.

Musta-Henri ansaitsi vapautensa kun reitti oli löydetty ja viimeistään kun hänen omistajansa Magalhães seivästettiin, se oli ihan sovittu juttu. Mutta Magalhãesin kuoltua uusi kusipääkapteeni Duarte Barbosa muutti mieltään, ja päätti raahata Musta-Henri -paran takaisin Espanjaan.

Ehkäpä tuosta ajatuksesta hieman suivaantuneena Musta-Henri petti uuden kapteenin tekemällä salaliiton cebulaisen päällikön, Rajah Humabonin kanssa. Viimeisen kerran kirjoitettu historia mainitsee Musta-Henrin seisomassa keskisormi pystyssä lähellä kotoaan, verisellä rannalla, 30 valkoihoisen ruumiin keskellä, viimeisten espanjalaisten laivojen paetessa henkensä kaupalla länttä kohti.

Lähes kolme vuotta lähtönsä jälkeen, syyskuussa 1521 Molukkien Armadan ainoa selvinnyt laiva Victoria lipui takaisin Sanlúcar de Barramedan kalasatamaan. Noin 240 miehen vahvuisesta retkikunnasta oli mukana vain 18 hiljaista miestä. Teinikuningas oli kuitenkin tyytyväinen, Victorian ruumassa oli arvokas neilikkalasti ja espanjalaisilla oli jonkin mielivaltaisen säännöstön mukaan nyt yhtäläinen oikeus Portugalin kanssa kauppaan Maustesaarille. Armadan kolmannelle ja ainoalle hengissä säilyneelle kapteenille Juan Sebastián de Elcanonolle annettiin jalokivin koristeltu karttapallo, jossa luki ”Ensimmäisenä kiersit minut”.

Elcano oli kovapäinen mies ja lähti pian maailmanympärimatkansa jälkeen koettamaan pääsisikö Tyynenmeren yli toisen kerran. Ei se päässyt.

Victorian maustelasti myytiin hyvällä voitolla, mutta miehistölle ei silti maksettu pesoakaan palkkaa koska tiedättehän te, sellainen on työmiehen osa. 1522 sevillalaisessa kapakassa perseaukinen merimies Francisco Rodrigues lausui tiettävästi ensimmäisenä ihmisenä maailmanhistoriassa, että ”paska reissu, mutta tulipahan tehtyä”.

Likaisen Marian messipoika Pedro de Terreros, Molokkien Armadan urhea miehistö ja epäonninen kalamies Musta-Henri hautautuivat hiljalleen historian hämäriin perähyllyihin, mutta Mactan saarella sekopäisessä nujakassa tyhjää potkaisseesta Magalhãesista tehtiin syystä tai toisesta supersankari, jonka mukaan nimetään kaikkea meren salmista ja avaruusluotaimista sekä Kuun ja Marsin kraattereista aina kahteen galaksiin. Kaiken vuosisataisen maineenpaisumisen ja sumutuksen ja ironian kukkimisen huipuksi Helsingin Kalliossa, Kolmannella linjalla, tasan päivälleen puoli vuosituhatta Musta-Henrin kohtalokkaan kalareissun jälkeen järjestettiin triviatietokilpailu, jossa palkintona oli umpi-ilmaista kaljaa.

”Kuka oli ensimmäinen ihminen joka kiersi maapallon”.
Oikea vastaus: ”Fernando Magalhães, hyväksytään myös Fernão de Magalhães tai Ferdinand Magellan”.

Eräällä asioista perillä olevalla pöytälaatikkokirjoittajalla vitutti ankarasti sekä Malakan Musta-Henrin kunnian riisto, että ilmaisen kaljan menetys.

(65 vierailua, 1 vierailua tänään)
Palautteesi on tärkeää, sillä se auttaa tekijöitä kehittymään. Scheißea!Aivan hyvä! (+5 pistettä, 5 äänestä)

1 kommentti

  1. Bunkkeri-eno Bunkkeri-eno 6.8.2015 at 06:27

    Historia rakentuu sattumusten ja vahinkojen varaan. Kun ajattelee iltaisin ennen nukkumaanmenoa kuinka hommat ovat edenneet kuin vauhkoontunut villisikalauma pimeässä metsässä, ei voi olla miettimättä, että ehkäpä meillä ei olekaan mahdollisuutta vaikuttaa kohtalon suuriin virtoihin niin paljon kuin kuvittelemme. Historian suurista linjoista on aamuisin jokaisen palauduttava omaan aikaan kaivautuvaan myyräntunneliinsa, tuohon oudohkoon, mutta tutuntuntoiseen todellisuuteensa. Se on sentään niin pieni ja merkityksetön, että sitä voi hallita, ja ahkeruudella jopa muutella mieluisammaksi.

    Mutta voiko sitäkään hallita? Aika kummallisin keinoin se oma oudohko, mutta tutuntuntoinen myyräntunneli joskus tuppaa ohjautumaan ja tempoilemaan minne sattuu. Vaikka kuinka koettaisi itseensä uskoen, omia juttujaan maindaillen tarmokkaasti rapsutella hiekkaa tieltään, voikin putkauttaa kuononsa pintaan aivan väärään aikaan, aivan väärässä paikassa. Haukka nappaa niskasta ja nostaa likinäköisen jyrsijän korkealle taivaalle, tipauttaen sen myöhemmin vahingossa turvekasaan, josta se kuperkeikkaa metsätilkunreunaan, jossa se miettii, että mitähän helvettiä juuri tapahtui.

    Kaaoksen ihastuttavan hullut jumalat vaanivat pahaa-aavistamattomia muurahaisihmisiä kaikkialla kepposineen, valmiina pistämään viritelmät ja totutut totuudet päreiksi ja tempaisemaan kenet tahansa, mistä tahansa mukaan johonkin kaiken käsityskyvyn ylittävään tapahtumaketjuun. Viisaasti tekisi ehkä ihminen, jos osaisi suhtautua läpiomituiseen eloonsa läpiomituisessa maailmassa enemmänkin vuoristoradan kaltaisena.

    Vastaa

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *