Tänä keväänä nöyrä aurinko on pysytellyt tautisen kalvakoiden pilvien takana. Vaikka raivosta kiljunut pakkanen vihdoin on hellittänyt kissapedon raateluhampaansa maankamaran kituvasta lihasta, ei kevät ole ryhtynyt voitonjuhliin, niin kuin olisi voinut olettaa. Raskaan harmaa taivas tirskauttelee pitkiä, kylmiä sylkiä vielä alastomien puiden oksille ja niiden alla alistuneena luikertelevalle satavuotisen olemassaolonsa uuvuttamalle, rapaiselle ja kapealle hiekkatielle. Matalan ojan palteella seisovan kilometripylvään ravistunut maalikerta ei enää vuosiin ole osannut kertoa ohikulkijoille, kauasko ollaan tultu tai vieläkö on pitkät virstat kuljettavana ennen kuin lieden lämpö notkistuttaa matkan vaivat uupuneista jaloista. Tie voisi yhtä hyvin viedä minne vain, tai olla viemättä erityisesti mihinkään. Onpahan vain mitätön, aikoinaan tarpeeseen syntynyt ja nyttemmin unohdettu rapainen tiepahanen, jota routa ja kevään rospuutto huviksensa kiduttelevat, milloin ei kesän kuiva sitä hetkeksi armahda ennen seuraavan syksyn mädättäviä sateita. Minnekään etenemättä, yksinään seisoo mutavellinen tie muinaisessa uomassaan, vain viljelemättömien soiden todistaessa sen kymmeniä vuosia kestänyttä alennustilaa, kituliaiden korpipuiden ravistellessa hiljalleen vesiä oksiltaan tien pinnan harmaita pilviä rikkonaisesti heijastaviin rapakkoihin.

Mutta unohdettuun oloonsa jätetty tie saa havahtua, kun mutkan takaa vaeltaa näkyville yksinäinen kulkija. Saappaat kirnuavat tienpinnan mutaa nilkan syvyydeltä, ja ajoittain meltoon saveen työntyvä kenkä ruiskauttaa alleen jääneen samean veden lyhyellä sylkäyksellä yläviistoon, viereisen saappaan vartta tavoittaen. Lyhyin, upottavan jotoksen takia korkein askelin sotkee vaeltaja tietä ja kyyristää hartioitaan, kun tienreunan rupinen koivu ripsauttaa oksankärkeensä unohtuneen kylmän vesitilkan onnettoman niska-aukkoon. Kävelijä on mies, viisissäkymmenissä. Hän on verhonnut nahkansa koleaa harmautta ja vedentihkua vastaan tummalla sarkatakilla ja ruskeilla, paksuilla ja saven jäykistämillä housuilla. Jaloissaan miehellä on kumiteräsaappaat, joiden nahkaiset varret ovat ruskean ravan peitossa liki varrensuuhun saakka. Lakkia ei ole, ja tummat hiuksenkärjet tippuvat nihkeää vettä miehen umpinaisille kasvoille, joilta ei silmä poimi minkäänlaista ilmettä; vain väsymys näyttelee mustia silmärenkaitaan ja kuopalle painuneita poskiaan miehen sänkisellä naamalla. Mutaa kirnuten mies astelee tienmutkasta eikä luo silmäystäkään ympäröiville, veden ja toistasataavuotisen vaivojen riivaaman elämänsä mustuttamille, vaitonaisille koivunrungoille. Askel askelelta, mutainen kurahdus ja loiskahdus toisensa jälkeen hän nostelee jalkojaan päättäväisesti kohti tien tuntematonta päämäärää. Ravistuneen kilometritolpan kohdalla mutaa kyntävät saappaat kuitenkin seisahtuvat.

Mies pyyhkäisee nenänpäässään roikkuvan vesitipan kämmenselkäänsä ja niiskauttaa äänekkäästi. Vain ohimennen hän vilkaisee kilometritolppaa, joka jo ammoin on unohtanut oman tehtävänsä matkannäyttäjänä ja tienvieren tietoniekkana. Ei mies ryhdy tolppaa valistamaan, tienneekö itsekään sen paremmin kulkemansa matkan määrää, vaikka jalkojen arat pohjat ja säärissä pesivä jomotus siitä hänelle muistuttavat. Mies kaivaa sarkatakin rintataskusta rutistuneen North State -askin ja avaa sen ryppyynpainuneet laskokset saadakseen viimeisen tupakan kohmeisiin sormiinsa. Mutta savunharmaat sadepilvet ovat ehtineet valuttaa nesteensä sarkatakin kuluneen taskuläpän lävitse, ruttuisessa askissaan lepäävään tupakkaan asti. Miehen saadessa otteen tupakan sytytettäväksi tarkoitetusta päästä ja kiskaistessa sitä ulos, antaa vettynyt paperi periksi ja viimeinen nortti katkeaa miehen käsiin ääntä päästämättä. Hetken ajan tihkusade saa napsahdella vaimeasti liikkumattoman tupakka-askin suojana toimivaan sellofaaniin muodostaen pieniä helmiä. Mies katsoo tupakkaansa ilmeettömänä, mutta repäisee pienen pysähtyneen tuokion jälkeen askin sivulta auki ja saalistaa sormiinsa tupakan filtteripuolen, jossa on vielä tuuman verran kuivaa tupakkaa jäljellä. Tulitikku rapsahtaa tottuneesti vanhan työparinsa, tikkulaatikon raapaisupinnan kylkeen ja liekin heikko lämpö tervehtii miehen kourakuppia sen asettuessa suojaamaan tupakansytytyksen pyhää toimitusta.

Saappaat sotkevat kuraa, ja etääntyvä kirnuamisen ääni kuuluu hetkisen unohdetulle kilometritolpalle, joka hyödyttömänä vartioi kahden tuntemattoman määränpään välille asettunutta tietä sen kiemurrellessa märkien, kuoleman kynnykselläkin juhlavuutta tavoittelevien koivujen reunustamana. Tien reunassa kulkee pienten, säännöllisten lammikoiden jono siinä, missä hetkeä aiemmin oli kulkenut yksinäinen mies. Yhdessä lammikossa kelluu tupakka-aski, jonka revennyt sellofaanimuovi kantaa sitä pinnalla vielä tovin, ennen kuin arkaa aurinkoa verhoavat raskaat pilvet valavat paperin vedestä raskaaksi. Mudan pinnalla sentin matkaa palanut tulitikku liikahtaa aavistuksen verran, kun sen päähän tipahtaa raskaampi vesipisara.

(52 vierailua, 1 vierailua tänään)
Palautteesi on tärkeää, sillä se auttaa tekijöitä kehittymään. Scheißea!Aivan hyvä! (+4 pistettä, 4 äänestä)

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *